Matkamuistoja Melbournesta

Melbournen kevät on lokakuussa kauneimmillaan. Kaupunki on täynnä kukkasia, ihania puutarhoja ja kauniita katuja taloineen, koristeineen, puineen ja katutaiteilijoineen. Ilma on ollut varsin sopiva matkustelulle, siinä parinkymmenen asteen paremmalla puolella. Välillä on tullut hiki sortseissa ja välillä on saanut pukea villapaitaa päälle.
Minä olen vallan tykästynyt tähän trendikkääseen paikkaan. Kaupungin keskusta on selkeä ja helppokulkuinen. Sitä kiertää ilmainen turistiratikka, jolla pääsee lähelle kaikkia keskustan nähtävyyksiä. Nähtävää on riittänyt koko viikoksi.

St.Kildan rantakatu on viehättävä. Se on täynnä kuppiloita ja putiikkeja. Rannasta on ihana näkymä laivamastojen yli poukaman toiselle puolelle kohti kaupungin korkeimpien rakennusten silhuettia. Kadun varrella kuuntelin pari tuntia ihanaa harpun soittoa, toissapäivänä säkkipilliä, eräänä päivänä katselin akrobaatteja, jotka tempasivat yleisön mukaan esitykseen. Hauskuutta ja jännitystä riitti. Kaikenlaisia markkinapaikkoja, joissa taiteilijat ja käsityöläiset myyvät tuotteitaan, riittää joka puolella.

Jännitystäkin saatiin elämään, kun eräänä aamuna herätykseksi kuului: ”Fire, fire!”. Talossa olevassa kiinalaisravintolassa oli syttynyt tulipalo ja koko rakennus tyhjennettiin. Laittelin kenkiä jalkaan vasta kadulla ja kohta oli ympärillä useita paloautoja ja poliiseja. Tuli saatiin hallintaan, mutta savua tuli joka paikkaan vallan mahdottomasti. Taisi palaa kiinalaiskokilta pöperöt pohjaan

Southgate on valtava rakennusalue, joka ennen oli täynnä tehtaita, mutta rakennettiin uudelleen. Sieltä on mukava näkymä yli Yarra-joen kohti kaupungin valoja. Paikka on suosittuja ruokapaikkoja ja putiikkeja sekä esiintyjiä täynnä. Sieltä saimme pyttipannuakin ruotsiksi. Hollantilaisen Sylvian kanssa olemme kierrelleet innoissamme kaupunkia yötä päivää. Hauskanpitoa on riittänyt.

…näin siis matkakirjeessä tarinoita maailmanympärysmatkalta 1996. Melbournesta matka jatkui Australian itärannikolle.

Matkamuistoja – Kirje Tasmaniasta

Lunawanna 24.10.1996

Tervehdys Australiasta. Paikka on tarkemmin sanottuna Tasmania, joka on Australian eteläpuolella. Tasmanian pääkaupunki on Hobart, jonne lensin Melbournesta. Hobartin edustalle asettui USAn suurin sotalaiva Carl Vinson 5500 hengen miehistöineen. Koko pieni kaupunki täyttyi merimiehestä. Minä päätin siirtyä rauhallisemmille kalavesille.

Olen nyt Hobartin eteläpuolella olevalla Brunyn saarella keskellä mänty- ja eukalyptusmetsää. Aamulla herään papukaijojen kisaan lähipuissa. Katson ikkunasta merelle ja totean, että päivästä tulee lämmin. Ikkunasta on merinäköala minne tahansa katsonkin. Sitten aamupala ja vähän matkan päähän toiselle rannalle keräämään laskuveden aikaan simpukoita päivälliseksi. Kun tuijottelen horisonttiin tiedän, että mitään ei ole minun ja Etelämantereen välissä. Pyöräilymatkan (6km) päässä on lähin kauppa, josta haen perunoita. Naapuri tuo lisukkeeksi juuri savustettua lohta.

Tätä paratiisia on minulle varattu pari seuraavaa viikkoa. Käytössä on kolme huonetta ja saunan saa lämmittää koska vain haluaa. Aurinko laskee kohta ja kengurut tulevat nukkumaan nurkan taakse. Päivät kuluvat sukkelasti luontoa ihmetellessä…..
Muutama sana Tasmaniasta ja Hobartista. Kaupunki on ihana uinuva pikkukaupunki. Kerrostaloja ei juuri ole. Kaupunki on Australian toiseksi vanhin kaupunki. Jokin täällä muistuttaa Suomesta, ehkä männyt. Ilma on kovin vaihteleva. Yhtenä päivänä voi olla neljä vuodenaikaa. Eilen oli yli 30 astetta lämpöä ja nyt arvioisin, että 15 astetta aamulla. Kevät täälläkin on kovin vihreä.

Vielä en ole ehtinyt pitkälle Hobartista. Port Arturissa kävin. Huhtikuussa siellä tapahtui 35 henkeä vaatinut joukkomurha. Ravintola, johon nuori poika ampui ihmiset on suljettu ja viereen rakennettu uusi. Rantaan on pystytetty muistopaikka, jonne ihmiset tuovat jatkuvasti kukkasia. Surullinen paikka. Port Artur on historiallinen paikka, jonne ennen tuotiin vankeja ympäri maailmaa eristyksiin.

Matkalla sinne näimme uskomattomia luonnon muovaamia paikkoja. Vesi kulki ihmeellisissä koloissa. Wellingtonin vuorelta näkyi yli kauniin Hobartin. Mutta kuten sanottu nyt on rauha mennyt kun amerikkalaiset tulivat kaupunkiin. Kaduilla näkee enimmäkseen näitä lyhyttukkaisia kestohymypoikia, nuorimmat 17 vuotiaita. Laiva on lähtenyt Amerikasta 6 kk sitten ja kulkenut kriisialueilla. Nyt tulivat lomalle. Ravintoloitsijat ja kaupat toivottivat innolla tervetulleeksi. Lomaa on viikon verran ja rahaa palaa, ainakin jos on uskomista pankkiautomaattijonoihin. Muut jonot näin tatuointistudion edessä ja ravintoloiden kulmilla.

Vallatkoot kaupungin. Minä lähden tutkimaan Tasmanian luonnonpuistoja, kohti Launcestonia, Sorell-järvelle, Bichenoon, Coles Bayhin jne.

Matkamuistoja – Sukeltamassa Australiassa

Ensimmäiset snorklausretket Australiassa olivat täynnä minulle uusia ja ihmeellisiä elämyksiä. Päätin tilaisuuden tullen tutkia merta vähän pintaa syvemmältä. Sukelluksenopettajan johdolla lähdimme Suurelle Valliriutalle kokeilemaan ns. aloittelijan sukellusta. Kaikki olimme ensikertalaisia.

Venematkalla Valliriutalle meille selvitettiin sukeltamisen alkeet. Opettelimme, kuinka maskin voi tyhjentää vedestä, kuinka korvat puhalletaan auki paineen vaikutuksesta ja kuinka saadaan varahappiletku, jos tulee hätätilanne. Jokaisen tuli osata kertoa käsimerkein, oliko kaikki kunnossa. Sovimme, että vedestä on mahdollista palata takaisin, jos ei tunnu hyvältä. Meidän piti suorittaa kirjallinen testi, jossa tarkistettiin, että kaikille oli selvinnyt teoriaopetuksen pääkohdat.

Sydän pamppaillen vedimme märkäpuvut päälle. Jokaiselle annettiin kaasupullo selkään. Kokeilimme laitteiden toiminnot. Saimme räpylät jalkaan ja painot vyötärölle. Olo oli kuin ylipainoisella Aku Ankalla. Kertasimme käsimerkit ja lausuimme viimeiset toivomuksemme.

Vaappuvin askelin peruutimme veneen reunuksille istumaan. Tiesimme, että sukellusliiveissä oli ilmaa, joka piti meitä pinnalla, kunnes olisimme valmiita syvyyksiin. Käsillä otettiin maskista kiinni ja selälleen kallistaen loiskahdettiin veteen. Pää ei kolissut veneen reunaan, eivätkä varusteet uineet päältä merten syvyyksiin, niinkuin pelkona mielessä oli käynyt. Hetken hakemisen jälkeen löytyi suunta kohti pintaa.

Opettaja odotti meitä vedessä pelastusrenkaan kanssa. Kokoonnuimme hänen viereensä. Olo oli jännittynyt kuin ensimmäisenä koulupäivänä. Toinen käsi oli pohjaan kulkevassa köydessä ja toinen käsi opettajan kädessä. Yksi kerrallaan vähensimme ilman liiveistä ja matka kohti viiden metrin syvyydessä olevaa pohjaa alkoi. Vähän väliä pysähdyimme tasaamaan paineen vaikutusta korvissa. OK-merkillä tarkistettiin, että kaikki oli kunnossa.

Pahimman alkujännityksen lauettua ei enää tuntunut kammottavalta kuunnella omaa hengitystä ja katsella ylös kohoavia ilmakuplia. Parvi kaloja tuli ihmettelemään, kun me ensikertalaiset yritimme kiirehtiä oppaamme perään. Hän osoitteli erilaisia kaloja, koralleja ja mereneläviä. Aina niistä ei tiennyt olivatko ne eläimiä vai kasveja. Me ihastelimme ympärillä näkyvää vedenalaista maailmaa.

Haikin tuli menoamme ihmettelemään. Vähän se kierteli ympärillämme ja lähti sitten katsomaan jotain mielenkiintoisempaa. Onneksi olin jo snorklausreissulla tavannut ensimmäisen riuttahaini. Ensituttavuutta tehneellä hollantilaispojalla naama kalpene kauhusta. Hai on aina hai.

Puolen tunnin sukelluksella kävimme seitsemän metrin syvyydessä. Olo oli mahtipontinen uuden aluevaltauksen jälkeen. Kertomista riitti runsaasti, kun palasimme takaisin. Kokeneet sukeltajat hymyilivät ymmärtäväisinä vierellä.

Australian sukelluskokemuksista innostuin niin, että paria kuukautta myöhemmin Fidzillä päätin tutustua sukelluksen saloihin tarkemmin. Asuin muutaman viikon sukeltajien ja surffareiden tukikohdassa. Siellä harjoittelin opettajan johdolla sukeltamista laitteiden kanssa parina päivänä uima-altaassa. Sen jälkeen pääsin liittymään sukelluskorttia suorittavaan ryhmään. Sukelluksenopettaja toimi sukellusparinani ja niin pääsin sukellusretkille mukaan. Pääsimme kiertelemään hienoissa korallisokkeloissa ja luolissa. Uskomaton määrä erilaisia kaloja tuli vastaan. Pääsin katsomaan korallisairaalaa, jossa sukelluskoulun opettajat tutkivat voiko irronneita korallin palasia juurruttaa takaisin emoeliöön. Iltaisin ihmeteltiin ja tarinoitiin yhdessä surffareiden kanssa merten salaisuuksia.
Aina yhtä kiehtovalta tuntuu kurkistus vedenalaiseen maailmaan. Jokainen sukellus on uusi kiehtova seikkailu. Meret ovat täynnä erilaisia kaloja ja ennen näkemättömiä koralleja tuhansine väreineen ja muotoineen. Koskaan ei etukäteen varmasti tiedä mitä vastaan tulee.