Aamiaisen jälkeen oli aikaa puleerata hiuksia, leikata kynsiä ja ihmetellä maailman menoa. Lehdestä bongasin Tanssin Talon esitykset. Päätin lähteä hissukseen Ruoholahtea kohden selvittämään, jos saisin vielä liput iltapäivän esitykseen. Liput taskussa nautiskelin myöhäisen lounaan lähikuppilassa ja pikkuhiljaa siirryin kohti esityspaikkaa.

Johanna Nuutisen nerokas koreografia Skin Hunger antoi aikaa ajattelulle ja kokemiselle. Aistihavainnot upotettiin äänimaailmoihin sellaisella teholla, että heikompaa jo hirvitti. Upeat tanssijat, mielikuvituksellinen puvustus ja silmien eteen piirretty elämän kaari pistivät ajatukset liikkeelle ja toisaalta pysäyttivät kuin aikaa ei olisikaan.

Esityksen jälkeen oli tekijöiden puheenvuoro. Minua jäi hämmästyttämään, kun Johanna Nuutinen ja tanssija Jonna Aaltonen kertoivat, että esityksissä on päästy melkein kellon tarkkuudella samaan esityksen pituuteen. Ohjaamassa ei ole käsikirjoitettu musiikki vaan esityksessä luotu yhteinen ajantaju liikkeiden kautta.

Sisäinen ajantaju on mielenkiintoinen juttu. Minä olen aikoinaan ollut varsin kellotietoinen organisoija. Vuorotteluvapaavuotenani maailmalla heitin kellon nurkkaan ja kehitin itselleni sisäisen ajantajun. Vaikka aikataulut eivät sitoneet niin silti pystyin tarvittaessa 15 minuutin tarkkuudella arvioimaan kellonajan katsomatta kelloa. Nyt on tuo taito ruostunut ja kellon kanssa kiirehditään paikasta toiseen. Minä en hallitse aikaa vaan aika hallitsee minua. Onneksi aina välillä on päiviä, jolloin minulla on valta omaan aikaani.