Kampaamo – Kansallisteatteri

Käsikirjoittaja – ohjaaja Mika Myllyaho on viisas mies. Sopivan pituinen näytelmä pitää katsojien mielenkiinnon yllä ja tarina pysyy kasassa. Vallilan Kansallisteatterissa oli Myllyahon yksinäytöksisen näytelmän Kampaamo kantaesitys 8.12.2021. Esityspaikaksi oli valittu Vallilan vanha konepaja ja se oli kyllä nappivalinta. Näytelmä asettui hyvin Vallilan rosoisiin puitteisiin. Oli helppo asettua kuuntelemaan ja maistelemaan Myllyahon luomaa duunaridialogia.

Näytelmä on muutakin kuin työläisten ja pienyrittäjien elämäntuskaa. Kampaamon naisten pohdinta porautuu pinnan alle etsimään ihmisten omaa paikkaa, asettamaan henkilökohtaisia rajoja ja taistelemaan arvokkaan elämän puolesta. Myllyahon mukaan on kysymyksessä tragikomedia henkilökohtaisten rajojen merkityksestä. Tarina ei kuitenkaan ole traaginen, sillä näyttämölle jää leijumaan vahva toivon näkökulma. Kutkuttavat kohtaukset saavat hymyn katsojan kasvoille. Huumoria on ripoteltu mukavia annoksia juonen lomaan.

Näytelmässä esiintyy loistava nelikko Maria Kuusiluoma, Sari Puumalainen, Katariina Kaitue ja Petri Liski. Kuusiluoma on huikea heittäytyjä. Mieleeni on jäänyt hänen vahva tulkintansa näytelmässä Mestari ja Margarita. Tällä kertaa esille pääsee astetta kevyempi komedienne. Sari Puumalainen juhlii näytelmän myötä 25-vuotistaiteilijajuhlaansa. Kaitue siirtyy näyttämöllä sulavasti roolista toiseen. Ilo oli nähdä myös Liski jälleen lavalla luonnikkaasti lemmenliekkejä sytyttelemässä.

Näytelmän tarjosi Bloggariklubilaisille Kansallisteatteri. Valokuvat Mitro Härkönen / Kansallisteatteri. Kansallisteatterin pääjohtaja Mika Myllyaho oli syksyllä Bloggariklubilla kertomassa näytelmänsä synnystä. Kiva, että koronakummajaisten ristipaineista huolimatta päästiin nauttimaan ensi-illan iloista, koronapassin voimin tietenkin.

Bloggarin muotokuva

Miksi ruoho aina näyttää vihreämmältä aidan toisella puolella? Voiko olla niin, ettei elämässä kaikki mene niin kuin hyvinvointiblogissa kerrotaan? Suosittu hyvinvointibloggari Sini kertoo elämästään kauniiden lasten ja rakastavan miehen kanssa kunnes hänen innostunut seuraajansa törmää idoliinsa, joka itkee viinapullon varressa rittämättömyyttään äitinä ja petollista petturimiestään.

Istun Kansallisteatterin katsomossa muiden Bloggariklubilaisten kanssa katsomassa Miika Nousiaisen nerokasta elämänlaatukomediaa Pintaremonttia. Näytelmässä haikaillaan syntymättömiä lapsia, kadotettua rakkautta, kokematta jäänyttä elämää. Kaikkea tätä ihmetellään huumorin pilke silmäkulmassa, mutta ei kuitenkaan räkä poskella ilkkuen.

Jään pohtimaan blogien maailmaa. Millaisen kuvan haluamme antaa blogien kautta. Onko kaikki vihreämpää tällä puolella aitaa?

Näytelmän väliajalla lueskelen oman blogini kommenttikenttää. ” Olisi kiva, jos tekisit sellaisen postauksen, jossa vastaisit yleisimpiin tietoihin sinusta ja blogistasi. Olisi kiva tutustua paremmin sekä sinuun että blogisi historiaan.”

Minä olen kirjoittanut blogiani vuodesta 2014. Tietoinen ratkaisuni oli alusta alkaen kirjoittaa anonyyminä, sillä halusin suojella työtäni ja perhettäni. Lapset ja mies eivät halua kasvojaan blogiin, vaikka heistä luvalla välillä kirjoittelenkin. Työstäni en kirjoita blogissa, sillä haluan asiakkaiden ja työyhteisön saavan oman rauhansa. Jos paljastan blogissa julkisesti oman identiteettini, katoaa myös lähiympäristöni anonyymiys. Tiedän, että lukijan olisi helpompi samaistua, kun kirjoittaisin avoimemmin itsestäni. Tämä on kuitenkin ratkaisuni. Kuurupiilossa minä olen iätön ja määrittelemätön, ehkä myös samalla vähän hajuton ja mauton.

Blogini sai alkunsa ajatuksesta, että jokaisena päivänä pitää havahtua johonkin ympärilläni. Mitä havaitsen, näen, koen? Mistä tulin onnelliseksi? Näistä halusin kirjoittaa muistiin kuin päiväkirjaan. Alunperin kirjoitin paljon matkoista ja uusista paikoista matkablogina. Nyt ovat aiheet muuttaneet enimmäkseen mökin nurkille ja erilaisiin kulttuuririentoihin ja elämän löytöihin.

Moni ystävistäni ja tuttavistani tuntee blogini ja tietää, kuka on kirjoitusten takana. Blogiani seuraamalla he tietävät elämästäni ja kuulumisistani. Lukijamääriä ihmetellessäni tiedän, että lukijoissa on paljon sellaisia, jotka eivät tunne minua henkilökohtaisesti. Monesti olen miettinyt minkälaisen mielikuvan luon itsestäni ja elämästäni. Onko se hyvinvointibloggari Sinin harhamaailma? Vakuutan, että kaikki kirjoittamani on minulle totta. Positiivisena ihmisenä toki usein haluan kirjoittaa kaikesta hienosta ja ihmeellisestä, jota ympärilläni näen ja koen. Mutta aivan varmasti minulla on välillä nokka solmussa, sukat hukassa ja päällä ankara v…..s. En vain jaksa jäädä niihin rypemään. Blogini kanssa haluan kääntää harmaan päivän kirkkaammaksi itselleni ja muille. Tai ainakin nähdä harmaan eri sävyjä, jos jonain päivänä keltainen on liian kirkas.

Olin tosi onnellinen Jasu pyynnöstäsi ja lupaan paljastaa jotain enemmän toisessa postauksessa. Kiitos kun olet kiinnostunut ja monet muutkin, jotka lukevat blogiani.

…ja tuosta Kansallisteatterin näytelmästä vielä… Hyvä näytelmä pistää pohtimaan ja antaa näkökulmia. Pintaremontti on erittäin hyvä näytelmä monellakin tapaa. Kevyesti ja syvään rauhassa hengittäen lähestytään asioita, jotka voivat saada toisessa kohtaa synkkiä sävyjä. Mahtavaa näyttelijätyötä, hienosti sovitettua musiikkia, etenevä juoni ja tyytyväinen täysi katsomo! Nautitaan kulttuurista kun voidaan.

Kuvat Kansallisteatteri / Stefan Bremer

Saituri Vallilan Kansallisteatterissa

Kuva Stefan Bremer / Kansallisteatteri

Kansallisteatterin näytäntökauden Vallilassa avasi Vesa Vierikon tulkinta Molièren Saiturista. Näytelmä on täynnä rahaa ja rakkautta, konnankoukkuja ja onnellisia loppuja. Vanha klassikko saa vierikkomaiset elkeet, joiden tahtiin hompsotellaan hurmaavissa pitsihelmoissa upeissa lavasteissa komedian kevein keinoin.

Ensimmäinen jakso tarraa minuun kuin huumaava annos jotain, mitä olen pitkään kaivannut. Pitkä teatterin puutos saa minut eläytymään vahvasti mukaan näyttelijöiden heittäytymiseen rooliensa vietäväksi. Miten ihana on leijalla upeiden näyttelijöiden johdattamana arjen yläpuolella teatterin illuusiossa.
Puoliajan jälkeen intensiteetti hieman ohenee, mutta en välitä siitä. On niin ihana päästä näkemään teatteria ja uppoutua Saiturin häpeämättömään ahneuden maailmaan ja pelastautua sieltä moninkertaisen rakkauden pauloihin yltiöpäisten juonikiemuroiden jälkeen. Eläköön teatterin illuusio!

Saiturin tarjosi bloggareille Kansallisteatterin Bloggariklubi.