Hiihtämisen iloa

Vaikka lapsuuden muistot hiihdosta olisivat ankeat, hiihtoa kannattaa kokeilla rohkeasti. Tyylillä tai vauhdilla ei ole väliä. Tärkeintä on se, että itse nauttii. Näin kannusti Mikko Myllys Hesarissa. Hän muisteli kouluaikojaan jolloin hiihdettiin, koska oli pakko. Kivaa se ei ollut.
Vähän samanlaisilla ajatuksilla hiihtoryhmämme lähti hangille pitämään hauskaa. Umpihankihiihto oli jonkun mielestä se juttu.
Vauhdin hurmaa hankikantosilla ei voittanut mikään.
Pyllähdyksistä ei masennuttu.
Kuin kilpaurheilijoilla konsanaan, syy oli tietenkin välineissä.
Yhteistuumin autettiin naista mäessä ja mäen alla. Sitten vain menoksi!
Kumpi säteili kauniimmin aurinko vai hiihtäjän onnelliset kasvot?
Vielä ehdittiin ennen lumien sulamista iloita hiihtäen.

Hankikantosilla järven jäällä

Yöllä oli pari astetta pakkasta. Pistin vaatteet vauhdilla päälle ja lähdin heti aamusta testaamaan onko järven jäällä hankikantosia. Kun oikein varovasti henkeä pidätellen hipsutteli eteenpäin niin juuri ja juuri pysyi pinnalla.
Vanhat kelkkajäljet olivat tukevasti jäässä.
Paras vaihtoehto hiihtoladulle oli lumen alle osittain hautautuneet kelkkajäljet. Siinä oli meno sujuvaa. Vähän vielä vaativat kypsymistä nämä perunapellot ennen kuin saadaan kunnon hankikantoset. Lumen pinnalla oli selvästi havaittavissa hiekkaerämaista tuulen mukana saapuneet pölyisemmät kohdat. Hassua, että tänne saakka ollaan saatu tuliaisia mistä lie matkojen takaa Saharasta.